Loma on sitte virallisesti ohi. Viikonloppu oli kiva. Oli ihan mahtavat ilmat. Lauantaina istuttiin Hannan kanssa keskustassa suihkulähteellä, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, vaihdettiin katseita vastapäisellä terassilla istuvien poikien kanssa. Syötiin jätskiä ja käveltiin auringonpaisteessa. Niitä hetkiä miks elämä on elämisen arvoista. :) Tänään talsittiin bussiasemalle, kun satoi räntää vaakatasossa, lämmintä oli viis astetta ja vaatteet litimärät. Mukavan vertauskuvallista, ystävät sekä auringossa että räntäsateessa.

Oli sellanen pehmeä lasku arkeen kun Hanna lähti vasta tänään. Oon pitkästä aikaa ihan itsekseni tälleen. On mukava ku on tilaa ajatuksille ja omille jutuille, ku oon tottunu siihen. Huomasin kuitenki tänään miettiväni miten kiva olis ku olis jatkuvasti seuraa niin ku tän puolentoista viikon aikana. Oli sillä lailla merkittävä ajatus että on eka kerta tosi pitkään aikaan kun ajattelin niin. Oon pitkään vetäytyny tosi kauas muista ku tuntuu etten osaa olla edes itseni kanssa, saati sitte muiden tai luottaa kehenkään. Vieläki tuntuu niin välillä, mut oon kuitenki saavuttanu taas pikkuisen askeleen kohti...sitä jotain hyvää, parempaa.

Äitiä ja isiä on kova ikävä. Helpottaa varmaan sitte hetken päästä ku tottuu tähän tunteeseen ja täällä oloon.

Kuten olen ennakoinut, pelännyt ja odottanut, siitepölyallergia on iskenyt. Ajattelin et varmasti etelässä alkaa oireet ku kevät on pidemmällä ja niin kävi. Kurkku on ku hiekkapaperia, hengitys hankalaa, silmät kirvelee ja pää on räkäinen. Toivottavasti tää pian helpottaa.

Töihin paluu kävi suht helposti. Varsinkin kun työvuorolista oli niin mukavannäköinen et mulla on vielä kaks viikonloppua peräkkäin vapaata. Töissä oli kaikki ihan ennallaan, sinänsä ihan hyvä ja sekin, että saa taas vähän arkirutiinia ja -rytmiä päiviin.

Soipas ihana biisi. Ja niin sopiva viime viikkoon ja viikonloppuun.

"If I can give up the world
There's still you for me to cherish
And with you here, you are life's miracle
Even if I forget the whole world
I am not willing to lose you
I will always remember"

Aloitetaanpas vapusta. Oli hauskaa. Toisilla vähän riehakkaampaa ku toisilla. Parasta nähdä kavereita, vaikkei sit loppujen lopuks kauheasti edes oltu yhdessä ku oli paljon muitaki ihmisiä ja jokasella tuntu olevan omat juttunsa. Mulla oli tavoitteena vappuheila ja saavutin tavoitteen. Mahdollisuudet olis ehkä johonki enempäänki, mut kyllä se juttu jää ihan tähän. Äiti haki mut illalla kotiin eikä haittaa yhtään että lähdin ennen puoltayötä jo. Juotiin äidin kanssa teetä hämärässä ku tultiin kotiin ja se oli tosi kiva hetki.

Eilen näin vielä Jennin ja Danielin. Siinä on sitte päivä päivältä ihanampi pikkumies. :) <3

Nyt oon sitte täällä kotona. Oli kiva tulla koska tää on kuitenki mun oma koti. Ja on vielä viikonloppu Hannan kans tiedossa ennen töihin palaamista. Hannaa on ikävä ni siksi oli myös kiva palata. :) Bella tuotiin äsken hoidosta ja on ihana että se on taas kotona. <3 Ikävä oli sitäkin. Perhettä jäi ikävä ja tiedän että ne olis vielä pitäny mut siellä. Äiti sanoiki että hyvin voisin muuttaa takaisin. Toivottavasti voisin tulevaisuudessa käydä vähän useammin kotona.

Mukava loma oli. Vaikka välillä stressas kaikki menot ja olin lähtiessä tosi väsyny ni nyt palattuani tänne huomaan et oon kyllä levännyt ja energisempi. Irtiotto oli hyvästä. Sen verran myös sain mietittyä et alan hakea muita töitä. Pikkuhiljaa eikä sillä oo kiire mut en aio enää jäädä nykyiseen työhön pidemmäksi aikaa kuin on pakko. Fyysinen ja henkinen oireilu ei oo sen arvoista.

Arki vähän ahdistaa. Pyörä rikki, epämieluisa työ odottaa, pääsykokeet lähenee, on rahahuolia ja nyt sit työpaikkojen tutkimistaki tiedossa. Mutta asia ja päivä kerrallaan. Positiivista ajattelua päiviin. Just smile and there's nothing you can't overcome.

Tietokoneeni jatkaa pelleilyään myös täällä päässä Suomea. Netti toimii ilman nettipiuhaa, mut vain yhdessä kohtaa keittiössä, joten tässä sit kökin. Ei toimi tässäkään varauksetta et käyn tekemässä jotain muuta ku tää katkasee hetkeks yhteyden ja palaan sit puuhaamaan tähän. Pääsee toki äidin koneellaki nettiin, mut omalla on kivempi. Oon muutenki aika tietokonenero ku äiti osti eilen webkameran, mikrofonin ja kaiuttimet ja osasin asentaa ne äidin koneeseen ihan itse ja yksin. Minä vahva ja itsenäinen nainen, joka pystyy mihin vaan. Niin.

Eilen oli tosi kiva käydä päiväkodissa, vaikka muistuiki vaan mieleen miten ikävä on lasten kanssa touhuamista. :) Kävin myös Itellassa, vaikka pitkään mietin käynkö. En käy siellä usein enkä oo yhteydessä niihin ihmisiin, ni siellä käymisestä tulee omituinen olo. Tunnen tosi vahvasti miten elämä muuttuu ja aika kuluu. Mun Itella-ajat tuntuu nyt olevan ku eri elämää. Samat tyypit siellä silti on vielä enkä mä niitä voi koskaan unohtaa. Mun pojat. <3

Ilma on täällä niin kesäinen et melkein ku menis kauempaaki etelästä kotiin sitte. Kotiinlähtö tuntuu olevan liian lähellä. Vielä on kyllä paljon hauskaa jäljellä. Lähes joka suusta mua pyydetään palaamaan tänne pysyvästi. Tiedän sen olevan enemmän kuin mahdollista ja hyvin helppo vaihtoehto. Sitä vaan on hirveän vaikea selittää et en mä taida olla vielä valmis siihen. En ehkä koskaan. Tykkään käydä täällä koska nää on harvoja, lyhyitä vierailuja ja silloin on vain hauskaa. Mut en kuitenkaan usko et mikään olis kovin erilailla kuin mun lähtiessä jos palaisin pysyvästi.

Olis lisääkin mietteitä mut ne varmaan sitte ku oon taas kotona. Nyt pitäis saada itsensä kuntoon kaupunkipäivää varten. Ihan parasta ku on väliä sillä mitä on päällä ja miltä näyttää.

Soitin oli taa fiksu ja valitsi tosi osuvan biisin...

Kiirekö? Ei. Ei vaan oo ollu kirjotusolo. Pitäny vähän kypsytellä ajatuksia. Nyt niitä voi kirjotella ku on saanu niitä hahmotettu paremmin. Enkä oikeen pysty liikkumaan just nyt ku selkää särkee.

Eilen olin Hannan luona. Ehdottomasti ykkösjuttu Oulussa asumisessa on se, et voin nähdä Hannaa muutaman tunnin arkipäivänäkin. Ja Hannan luona on aina ihana käydä. Mulla on monta kotia nyt. :) Oon älyttömän kiitollinen siitä et saan olla osana niin ihanaa perhettä ja et mut on otettu niin lämpimästi vastaan.

Lomaan: kaksi päivää. En oo varmaan koskaan fyysisesti tuntenu enemmän olevani loman tarpeessa. Oon aivan tosi väsynyt, työt menee ihan raahaten ku en vaan jaksa. Tänään oon ollu jo niin poikki etten meinaa jaksaa liikuttaa moppia. Unohdin varmaan tehdä puolet töistä ku ajattelen et teen kohta ton, mut sillä aikaa ku teen loppuun sen mikä pitää tehdä ensin, unohdan sen mitä piti tehdä sen jälkeen, muistan sen ennen jotain toista hommaa, mut sit ku teen sen, ni unohdan sen mikä piti tehdä ennen sitä unohtuneen homman tekoa. Joo. Ja nyt mulla on myös selkä kipeä, varmasti väsymyksestä ja rasituksesta, ehkä eilinen autossa istuminen vaikutti myös. Mitä enemmän miettii et kohta alkaa loma ja miten paljon väsyttää ni sitä raskaammalta tuntuu. Mut en mä loman ajattelua lopeta ku se kuitenki motivoi.

Lomasta puheenollen, saan tänä vuonna palkallisen kesäloman. :O En tiennyt ennenkuin eilen. Aika mukavaa. Oikeastaan ainoa hyvä asia työssäni tällä hetkellä.

On taas tullut summattua aikaa Oulussa, kuten viimeksikin ennen kotiinmenoa. On oikeastaan hyvä käydä tälläisin väliajoin kotona ni tulee ajateltua kaikkea, ymmärrettyä asioita ja huomattua mitä on oppinut ja miten paljon kasvanut. Koska tämän neljän kuukauden aikana oon kasvanut tosi paljon.

On ollu raskaat neljä kuukautta. Raskaammat kuin syksyllä, fiksu ihminen sen toki olis ymmärtänyki koska syksyllä kaikki oli uutta ja uutuudenviehätys kantoi pitkään. Sitten tapasin ihmisen, joka sai mut onnelliseksi.

Joulun jälkeen palasin tänne mikä oli jo tuttua. Tutulle työpaikalle, ihmisten pariin, jotka on tottunu nyt näkemään päivittäin. Iloisena siitä, että täällä oli ihmisiä, joita ikävöidä. Mut sitten opin, miten heppoista on onni, joka rakentuu toisen ihmisen varaan. Ettei pelkästään toinen ihminen voi tuoda oikeaa hyvää oloa, saa vaan hetkeksi unohtamaan sen tyhjiön mikä on sisällä. Kesti kauan ennenkuin uskalsin luottaa, mutta opin, ettei kannata kun ei tunne toista, ei vaikka toisesta ei voisikaan uskoa negatiivisia asioita.

Kolme kuukautta oon tehny töitä löytääkseni takaisin sen hyvän, mikä romahti. Ihan vasta lähiaikoina oon tajunnu, että vaikka nyt tuntuu tosi raskaalta välillä niin tuntuu hyvältäkin, koska ne hyvät ja onnelliset hetket mitkä mulla on, oon saavuttanu itse. Mulla on ajoittain hyvä ja tasapainoinen olo, musta tuntuu kuin vihdoinkin seisoisin tukevasti itse kahdella jalalla enkä leijuis tyhjän päällä. Ei koko ajan, mut välillä. Useinkin. Tää kaikki tuntuu hyvältä, koska sen onnen oon rakentanu ihan itse, huonojen aikojen kautta ja käsittelemällä ja ymmärtämällä asioita, joita en oo ennen osannut/uskaltanut ajatella ja ymmärtää. Se tuntuu oudolta, koska se on mulle uutta. Mut se on joka kerta hienoa tajuta.

En mee tällä kertaa kotiin yhtä näkyvästi onnellisena ku viimeks. Tällä kertaa mun onni on syvempää, aidompaa ja vielä kypsyvää. Parempaa, koska se on säilyvämpää.

Oon ristiriitaisin fiiliksin kotiinmenosta. Ehkä koska oon niin väsyny etten jaksa olla innostunut. Ehdottomasti ainakin siksi, että Bella menee hoitoon, ekaa kertaa ja huolehdin kauheasti miten se pärjää, koska on niin omanlaisensa ja pieni vielä eikä oo ollu vieraassa paikassa ilman mua. Miltä siitä tuntuu ku on pelkkiä vieraita ihmisiä eikä omia paikkoja, mihin mennä ku pelottaa. Se taitaa aavistaa et jotain on tapahtumassa ku on paljon mun lähellä, nukkuu mun vaatteiden päällä tai sängyssä ku niissä on mun tuoksu. Kaikki sanoo mulle, että kyllä se pärjää, ammattilaisiahan ne hoitajat on. Tiedänhän mä sen, mut Bella on mun elämäni valo, niin tärkeä. Mulle tulee kauhea ikävä sitä. x')

Kuitenkin on helpompaa ettei sen tarvi stressata pitkästä matkasta. Yksin se joutuis olemaan vaikka olis mukana, koska mulla on ainaki jonkun verran menoja. Ja mulle on parempi että voin mennä yksin, ettei tarvi huolehtia koko ajan, on vapaampi. Vaikka huolehdin nyt varmaan enemmän... Tarviin kuitenki aikaa ihan vaan itselleni. Ettei oo velvollisuuksia ja saan levätä ihan just niin paljon ku miltä tuntuu. Toivottavasti pitää hauskaakin.

On musta ihana mennä kotiin. Kyllä se hyvä fiilis välillä pilkahtelee. :) On ihanaa että täälläki on vihdoin kevät ja aurinko on paistanu monta päivää. Matkustaminen on kivaa ja perhettä on niin kiva nähdä, ihanampaa kuin aikoihin, kun oon nyt tajunnu siitäki uusia asioita.

Kohta alkaa pakkaaminen. On taas mielenkiintoista alkaa ahtaa kolmen viikon edestä vaatteita laukkuun, johon niitä mahtuu korkeintaan viikon edestä, mitä mä en kuitenkaan voi ikinä ymmärtää. Joka säähän ja mielentilaan pitää olla ainaki kaks asua. Ei mua haittaa että saan joka kerta laukun räjähtämispisteeseen ja raahaan sitä kroppa kipeänä ympäri Suomea. Ainaki oon joka tilanteessa just niin söpö ku mun pitääki olla palatessani kotikonnuille. Tuhlaajatyttö palaa kotiin ni sillon pitää olla glamorous.

Eilen liikennevaloissa mun ohi meni auto täynnä nuoria miehiä ja yks niistä vislas mulle avoimesta ikkunasta. Olin eka silleen "Häh?" ja sitte repesin. xD Mulla on edelleen totuttelemista siihen et oon täkäläisten mielestä kaunis. (En edelleenkään omastani.)

(Fly to the skylta ilmestyi uusi levy. Se on I-H-A-N-A! <3)

Miksen mä muuten kuuntele enemmän Anttia? Tuli tosta otsikosta vaan mieleen (Antin biisi). Mulla on kyllä ihan liikaa musiikillisia mielenkiinnonkohteita ku en ehdi puoliakaan kuunnella.

Harvinaisen hyvin oon kuluttanu viikonlopun ei-mihinkään. Leikin Movie Makerilla, oon katellu vähän tv:tä, kuunnellu musiikkia, katsellu netissä videoita... No, olin mä eilen aamulla töissä kuitenki. Tänään myös kävin kävelemässä. Kevät on ihan paras juttu. <3 Mä oon niin loman tarpeessa et mitä enemmän ajattele asiaa, sitä väsyneemmäks itseni tunnen. Oli pitkä talvi.

Mulla on oikeassa silmässä vamma. Tai ei itse silmässä, mut siitä ympäriltä särki eilen kauheasti ja sitte alaluomi alko punottaa ja on turvonnu. Laitan väsymyksen ja pölyärsytyksen piikkiin (mun kurkku oireilee tod.näk myös siksi) ja toivon et menee ohi pian ku muuten joudun käydä näyttämässä lääkärille. Odottelen muutenki tässä jo siitepölyoireita ku viime kevät oli niin ihastuttava siltä osin (kolme kuukautta hengitysongelmia, tukehdusyskää aina ulos mennessä, kurkkukipua, äänenlähtöä, tauotta vuotavaa nenää ja jaloissa ihottumaa). Tuntu välillä et henki lähtee.

Tänään uskon tosi vahvasti kohtaloon ja suojelusenkeleihin. Aika läheltä liippas.

Näin kirjoitin yhdellä foorumilla DBSK:n lempijäsenestäni. Laitanpa sen myös tänne ku haluan että se jää muistiin ja kovin kauniisti olinkin kirjoittanu:


Yunho is my favourite. <3 His voice totally melts me, I love it when he raps, his dancing is amazing. He's handsome, sexy and he has a smile that brightens any day no matter how bad.

He's caring, confident, sometimes adorably dorky. I love the way he laughs and the energy he has on stage. He's great with kids.

He is everything I look for in a guy and I love him so much. He makes me feel safe just with his voice and I could look at his picture all day 'cause he's just so amazing. Seeing him work hard to get everything he wants makes me believe in my dreams and work hard for them, too.

Yunho is my angel.


Aiheeseen liittyen http://www.youtube.com/watch?v=9LtKOr3rQYo Ihan itse tein tänään.

Tämän viikon vapaa-ajastani oon viettäny 2/3 katsomalla taiwanilaista draamaa, josta jo mainitsinkin. Sain sen tänään loppuun. En oo varmaan koskaan itkeny yhtä paljon jotain katsoessani. En itkeny siksi, että se oli surullinen vaan koska se oli suloinen, lämmin, kaunis ja onnellinen. <3 Aivan ihana ja nyt on tyhjä olo ku ei oo enää sitä maailmaa. Kyllä, elän todellisuudessa.

Tänään on kurja olo. Kaikki pienetki negatiiviset asiat saa itkemään. Oikeastaan en vois ajatella mitään ilman kyyneleitä silmissä. Rupeaa sen verran kyllästyttämään nää menkkojen aikaset masennuskaudet et on varmaan pakko alkaa vakavissaan harkita e-pillereitä tms. Ainaki mä haluan laittaa tän hormonien piikkiin koska muuten olis liian pelottavaa olla näin down ilman suurempaa syytä ja itkeä koko ajan.

Se on kuitenki hyvä asia tänään, että ostin junaliput Turkuun. Lähtölaskenta lomaani alkaa siis tänään: seitsemän päivää. Odotan hirveästi varsinkin äidin ja isin näkemistä. Toivottavasti myös kavereilla on aikaa nähdä.

Tämän merkinnän pinnallisuusosio seuraa nyt:
1) Mulla on uudet työhousut. Ihan uudetuudet, uutta mallia ja ne on paljon kivemmat ku ne istuu paremmin ja näyttää kivemmalta.
2) Anttilassa on yhdet IHANAT kengät ja mä HALUAN ne. Kokeilin niitä eilen aamulla, molempia värejä ja ne valkoiset oli kuin tehty mulle. En mä käytä ikinä semmosia kenkiä mut ne on vaan niin ihanat et mä haluan ne siks. Miks en oo rikas/miks mun pitää maksaa tyhmää vuokraa ja tyhmiä liian isoja laskuja?

Oon kokeillu kaikenlaista uutta hauskaa musaa tällä viikolla. Tykästyny paljon semmosiin joista en olis uskonu näin paljon tykkääväni. Tänään päätin kuunnella jälleen yhtä japanilaista laulajaa, jota oon kokeillu kuunnella ainaki neljästi mut se ei oo koskaan miellyttäny tarpeeks et olisin ottanu jatkuvampaan kuunteluun. No tänään päätin taas yrittää ku alkuviikosta tykästyin yhteen bändiin joka on samantapainen ni ajattelin et jos nyt olis oikea aika sille laulajallekin. Ja joo, tykkään yllättäen isosti sen uudesta levystä. Se tulee Suomeenki mut olis pitäny ehkä tajuta aikasemmin tykkääväni siitä jos olisin halunnu katsomaan + olla rikas. Ei se mun maailmaa kaada etten nää sitä varsinki ku vasta alan tykästyä enemmän mut olis aika siistiä nähdä japanilainen artisti livenä kuitenki. Toivottavasti vielä joskus jonkun nään.

Ai nii. Täällä on kevät! Vihdoinkin.

Tänään on kulunut kaksi vuotta siitä kun kuulin eka kerran DBSK:ta. Sitä ei varmaan tiedettykään että mä en itseasiassa tykännyt siitä aluksi. Mutta kiitos parhaan ystäväni sitkeyden, tässä olen kaks vuotta myöhemmin niin paljon rikkaampana etten joskus edes usko. Tän yhden bändin kautta oon löytäny maailmaan, josta en pääse pois enkä haluakaan. Oon saanut tutustua suureen määrään uskomatonta musaa. Sitä kautta oon oppinu paljon itsestäni. Ystävyys Hannan kanssa on syventynyt. Hannaa lainatakseni, DBSK lukitsi meidät yhteen. Oli mun mielestä hyvin osuvasti ja kauniisti sanottu. Se on lukko mikä pysyy kiinni.

Kun mietin elämääni kahden vuoden ajalta, sisältyy siihen paljon. Itella, koulun lopetus, päiväkoti, uudet ystävät. Masennus. Kaikki Hannan kanssa koetut jutut. Kaks vuotta sitten me ei oltu edes tavattu kertaakaan. Uuden elämän aloittaminen. Miljoonat kyyneleet ja liian monta päivää, iltaa ja yötä pahaa oloa. Samalla ihan älyttömästi upeita muistoja ja hyviä hetkiä, pieniä asioita joita miettii joskus hymy huulilla. Siksi mä oon nyt Oulussa. Summaamassa kaikkea sitä mitä on reilun kahden vuoden aikana tapahtunut. Oppimassa niistä asioista ja kasvamassa aikuiseksi. Tarvitsin välimatkan ja oman rauhan ymmärtääkseni kaiken mille olin jo sokea.

Kyllä, DBSK on mulle juurikin niin tärkeä. Siitä oon kirjoittanut ennenkin, että DBSK on mulle kuin perhe, koska mun omani on rikki ja etäinen. DBSK:n pojat on mun ystäviä silloin kun oon pohjattoman yksinäinen. Ne on koskettanut, naurattanut, itkettänyt, ihastuttanut, hymyilyttänyt, lohduttanut, piristänyt... Ne saa elämän tuntumaan vieläkin paremmalta silloin kun on ihanaa, uskomaan unelmiin esimerkillään silloin kun itse epäilee ja luottamaan et kyllä kaikki järjestyy, silloin ku tuntuu pahalta. Mun suurin unelma on joskus saada olla kasvotusten näiden poikien edessä, katsoa niiden ihaniin tummiin silmiin ja sanoa kiitos. Se ei mitenkään riitä, mut mä haluaisin niiden tietävän miten kiitollinen oon niiden olemassaolosta. Ne on ihan oikeasti mun enkeleitä.

Mua harmittaa etten koskaan saa ihmisiä tajuamaan, et kaikki tää mitä juuri kirjoitin tulee syvältä mun sydämestä. Tälläinen luetaan mun hössötyksiin vaikka se on mulle elämän tärkeimpiä asioita. Jos multa nyt vietäis DBSK kokonaan, musta putoais osa pois. Mut ei sillä edelleenkään ole väliä ettei muut ymmärrä. Mä ymmärrän, tää on mulle tärkeää ja se on juuri se millä on väliä.

On satanu taukoamatta lunta eilisestä iltapäivästä asti. Joo, aika paljon on lunta nyt. Loppuviikko näyttää sääkartalla aurinkoiselta ja plussakeliltä mut enpä usko ennen ku näen. Vois ihan älyttömästi ärsyttää toi keli mut ku ei sille mitään voi.

Jotenki tervettä päästä käymään kotona, missä varmasti on kevät. Matka alkaa aika hyvin olla järjestettynä. Bellalle on varattu hoitopaikka ja juna-aikataulut on katsottuna, iskä sponsoroi mun liput. Ihan parasta nähdä kaikkia tuttuja, varsinki perhettä. Niin hirveä ikävä etten edes ajattele sitä. Parasta on myös se, et kohta töihin ilmestyy työvuorolista, jossa ei lue mun nimeä ollenkaan viikon 18 kohdalla. Buahahahaha! Se jos mikä on tervettä että saan olla ihan kokonaisen viikon pois töistä. Tälläistä lomaa mulla ei ookaan ollu aikoihin. Ihan lomalomaa.

Tänään piristin maanantaitani kokeilemalla katsoa yhtä taiwanilaista draamaa, joka on ollu pitkään mielessä. Jäin koukkuun. Tiedänpä miten kuluu tämän viikon vapaa-aika. Aivan ihana draama. <3 Siinä on laulaja, josta oon tykänny reilun kuukauden ni lähinnä sen takia halusin kokeilla katsoa. Nyt tykkään siitä laulajasta vielä enemmän. Pienillä asioilla vähän tympeä maanantai muutti suuntaansa vähän parempaan.

Oon parina aamuna menny myöhemmin töihin. Meen mä silti vielä aikasin mut jo se, et saa nukkua vähän pidempään, on iso juttu. Yllättävän paljon vaikuttaa pienikin määrä lisää unta. Aamut on stressittömämpiäki ku voi ottaa vähän rennommin nukkumisen ja töihin lähdön kans. Lisäks voin valvoa vähän pidempään mikä on oikeen mukavaa. Vähentää stressaamista myös nukahtamisesta ku ei oo niin isoa stressiä heräämisestä. Liukuva työaika on tosi jees.

Mietinpä tässä että vuodattaisinko tänne ämpärillisen tunteitani. Oon ihan liian yliherkässä tilassa. Itkettää. Oikeestaan siihen ei oo syytä. Mä en tiedä pääsenkö mä koskaan eroon tästä. Oonko mä koskaan sellainen et mun ei tarvi koko ajan miettiä millon hyvä hetki tai mahdollisesti ihan hyvä kausi päättyy. Mutta kai tää vaan johtuu siitä että mä yritän kuunnella nyt enemmän itseäni. Antaa tilaa tunteilleni ja käsitellä niitä vaikka se vielä sattuiskin.

Mä haluaisin olla vahva. Vähän aikaa sitten kirjoitin et mä en aina jaksa olla vahva, mutta kyllä mä kuitenkin haluan olla. Koska ei kukaan oo vahva mun puolesta. Ei mulla oo ketään kehen tukeutua. On mulla ystäviä, niin ihania et mulla kesti hirveän kauan tajuta miten tärkeä jokaikinen niistä on. Kyllä mä niille voin sanoa jos mulla on paha olla, ne kuuntelee ja auttaa kukin tavallaan ja kaikki se on mulle maailman tärkeintä. Näistä ihmisistä saattaa tuntua et se ei riitä eikä auta mua mut mä vaan tarviin aikaa. Pääasiassa mä teen kaiken henkisen työn yksin mut mä en mitenkään pärjäis ilman kaikkea sitä tukea mitä saan. En sitä, joka koen kuin isosiskokseni ja joka tarjoutuu sähköpostitse kuuntelemaan mua jos tarvitsen sitä. Yhtä paljon mä tarvitsen sitä ihmistä, jonka kanssa voin puhua pienistä arkisista asioista, sitä, kenen kanssa puidaan miehet ja ihmissuhteet ja sitä, kenen kanssa voi puhua kaikista asioista ja joka osaa jotenki aina piristää ja saada mut tuntemaan etten oo yksin. Enkä pärjäis ilman mun parasta ystävää, joka on kaikkia yllämainittuja asioita ja paljon enemmän.

En osais olla yhtä kiitollinen kaikesta, jos en olis tullut yksin Ouluun. Mä koin fyysisesti paljon lyhyessä ajassa ennen muuttoani ja täällä ollessa mä oon summannut kaikkea henkisesti. Mä olen todella paljon yksin ja olen sen itse valinnut. Mä en voi olla muiden kanssa ennenku osaan olla itseni kanssa. Sitten ku mä ymmärrän itseäni niin mä voin alkaa yrittää ymmärtää muita paremmin. Toivottavasti vahvempana että voin rakentaa hyviä pysyviä ihmissuhteita.

Sen takia mä haluaisin olla vahva, että muhun vois tukeutua. Mä haluaisin olla mun ystäville hyvä ystävä. Sellanen, jonka kanssa vois pitää hauskaa, mut johon vois myös luottaa, jolta vois kysyä neuvoa ja jolle vois puhua kaikesta. Mä pelkään eniten sitä, et sillä aikaa ku mun tarvii olla yksin ja oppia tuntemaan itseni niin mulle tärkeät ihmiset ei ookaan enää mun vierellä sitten ku olisin valmis. Sen takia mä yritän tolkuttaa kaikille miten paljon välitän. On ollut tosi vaikeaa tajuta, et mun vaan tarvii olla nyt paljon yksin. Vielä vaikeampaa on hyväksyä se, et mun tarvii ajatella aika itsekkäästi. Mutta yhtä paljon ku mä ajattelen itseäni, omia tunteitani ja asioita, mä mietin mulle rakkaita ihmisiä. Yhtä paljon ku mä teen tän kaiken itseni takia, teen sen niiden takia joista välitän enemmän. Jotta voisin olla hyvä tytär, sisko ja ystävä.

En mä ihan tiedä pitikö mun alunperin kaikkea tälläistä kirjoittaa, mut oon huomannu et tällä hetkellä on paras mennä vaan virran mukana. Käsitellä tunteita sitä mukaa ku niitä tulee, kirjottaa niistä silleen ku ne on ja elää niiden mukana. Se on mulle sopivampi tapa ku yrittää hallita niitä tai yrittää tuntea niinku kokis normaaliksi. Mulle tärkein päämäärä just nyt on oppia tuntemaan ilman syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa.

Hanna oli viikonlopun käymässä. Eilen me itkettiin. Ei oikeen minkään takia mut samalla tuli varmasti kyynelien kautta käsiteltyä kaikenlaista, tiedostamattakin. Meillä on ollu viime aikoina kaikenlaista ja eilisilta oli varmasti tosi tärkeä meidän ystävyydelle. Me ollaan kuin siskot ja ei siskoillakaan aina oo vaan helppoa ja kivaa. Sisters fight but they're still sisters. Oli meillä kuitenki kivaakin. :) Nyt kun ollaan voitu nähdä enemmän ni yhdessäolosta on tullu tosi tärkeää. Huomaa miten riittämätöntä pelkän netin tai puhelimen välityksellä kommunikointi on. Niitä yhtään väheksymättä, koska ne on mahdollistanu meidän läheisen ystävyyden.

Tämä oli hyvin terapeuttinen kirjoituskokemus.

Kirjoitan tätä sängyllä. Käytännössä tän ei pitäs olla mahdollista, koska nettipiuha on irti eikä mulla mitään tukiasemia tai semmosia oo. Puolisen tuntia oon kuitenki tässä selaillu nettiä nettipiuhan olematta kytkettynä. En tiedä, miten netti voi toimia näin mut tosi jees anyway. Edelleen näitä elämän pieniä iloja. (+ se että näin taas aika mahtavan unen. Mihin sitä oikeaa elämää muka tarvitaan?)

All too soon
we have turned into adults
but the passion inside our hearts
is even fuller than in the beginning

Mä siis rakastan tämänhetkistä säätilaa. Loskaa sataa vaakatasossa. Oli aivan mahtavaa pyöräillä kotiin vastatuulessa ku ei nää eteensä. Oli ihanaa kotiin päästessään olla litimärkä hiestä ja taivaalta tulevasta paskasta. On upeaa ku jalat on ihan hapoilla sen takia et sai tehdä et kaikkensa et sai pyörän kotio ajettua. Oli niin hienoa mennä aamulla töihin ku tiet oli aivan peilinä. Kannattihan ne hiekat lakasta viime viikolla jo kaduilta pois. Mulle on nyt vittu ihan turha sanoa et ei saa valittaa. Vitut mä huhtikuussa enää mitään talvea halua ni aivan varmasti saan valittaa. Tulkaa itse kokeilemaan miten vitun ihanaa on pyöräillä tossa kelissä eikä helpotusta näy ainakaan tällä viikolla. Vittu. Ottaa niin vitusti päähän kans ku ei sit voi laittaa edes sitä hiekkaa kaduille ku se on kerran lakastu jo pois. Vittuako sitä tarvii lakasta pois jos kaks päivää ennen on vielä ollu kymmenen senttiä lunta. Ei se kevät tuu sieltä yhtään nopeampaa vaikka sitä hiekkaa ei oo. Ja vituttaa kattoa ulos ku siellä vaan sataa lisää paskaa. Voisko se nyt vittu edes loppua, on sitä jo ihan tarpeeks.

Olen avautunut, kiitos. Tunteiden käsittelyyn kuuluu osana myös se, että saan sanoa ääneen, jos minua ottaa päähän. Olis itseasiassa pari muutaki asiaa mistä avautua mut jääköön nyt. Menee kauheesti energiaa siihen, et keskittyy siihen miten paljon jokin asia vituttaa. Ku sen sijaan vois etsiä hyvät puolet, koska en mä varsinkaan tälle säätila-asialle nyt mitään voi.

Enpä muista oonko kertonu mun australialaisesta nettikaverista. No, mulla on sellanen kuitenki. Me puhutaan välillä ihan diipadaapaa mikä on todennäköistä ottaen huomioon et me tutustuttiin siks et ollaan molemmat DBSK-faneja. Mut eksyy juttuihin välillä jotain ihan asiaaki. Vähän aikaa sitte tytöllä oli vähän ongelmia työssä jaksamisen kanssa niin minä kehotin etsimään jonkin hyvän asian joka päivä ja keskittymään siihen, koska siten huonot jutut ei tunnu niin vaikeilta. Viikonlopulla tyttö sanoi mulle että nykyään aina ku hänellä on huono hetki, niin hän tekee just niinku neuvoin ja se auttaa.

Niin et voisin kai iteki tehdä niinku neuvoin. Mitä hyvää on tässä säätilassa?
-Mun kunto kasvaa
-Voin olla ihan saakelin ylpeä itestäni et ylipäätään pääsen tuossa kelissä paikasta A paikkaan B
-Se ei ainakaan toivottavasti kestä ikuisesti ja osaan arvostaa kevättä sitten kun se joskus saapuu

Australialainen ystäväni sanoi mulle myös ihailevansa mua, koska vaikka mulla ei oo ihan mieluinen työ, jossa on paljon huonoja puolia ja muitaki asioita mitkä ei aina ihan mee putkeen ni jaksan silti olla optimistinen. Tuli tosi hyvä mieli kuulla toi. :) Kyllä mä yritän olla keskittymättä huonoihin asioihin liikaa koska ne vie paljon energiaa. Aina sitä ei voi välttää mut vaikka olis miten huono olo ni yritän aina etsiä jotain hyvää. Sillonki ku oon itkeny koko päivän ja on ollu ihan kamala olla ni aina hoin itselleni et kyllä mä tästä vielä jotenki nousen. Jos en ihan heti ni jonain päivänä aivan varmasti. Mä oon kuitenki tosi kiitollinen kaikesta hyvästä mitä mulla (koska kyllä niitä asioita on hirveästi!). Elämä on lahja ja yritän parhaani mukaan arvostaa sitä.

Kuuntelen Bäkkäreitä ja Blueta. Tulee nostalginen olo ja nääääääin paljon muistoja kuunnellessa. Mä oon niin vanha. Miettikää nyt, yli kakstoista vuotta oon ollu BSB-fani.

Sain Bäkkäreiden eka levyn 11-vuotislahjaksi. Päivän ajoissa, koska olin silloin jo kiltti enkä yhtään temperamenttinen ja sanoin että siitä tulee mun elämän huonoin synttäri jos en saa sitä levyä. Kaks kesää myöhemmin kastelin iskän kanssa helteessä kukkasia et sain rahaa Anttilan viimeiseen kopioon samaisen levyn kiertuevideosta. Näitä muistoja riittäis ihan hirveästi. Nyt mä oon 22 ja Bäkkärit tekee edelleen musaa. Edelleen mä kuuntelen niitä. Edelleen pikku-Nickin ääni liikauttaa jotain mun sydämessä. :D <3

Vähänkö tulee kyllä ysäriolo tosta ekasta levystä. xD Tulee mieleen viidennen luokan diskot ja leirikoulu. I'll never break your heart oli eka hidas jonka tanssin, pojan kanssa johon oli ihan tosi ihastunu pitkän aikaa. Pojan, joka sit myöhemmin oli tavallaan mun eka kaveripoika. Voi niitä muistoja.

Ajattelen aina Bluen olevan uudehko tuttavuus mut tänään mietin et herranjestas, niistäki oon tykänny jo 7 vuotta. Se on siitä jännä bändi, et tykkään siitä koko ajan tasaisesti. 7 vuoden jälkeenki. Toki sillon ihan alussa olin AIVAN hulluna siihen. Sillon tuli telkkarista sellanen brittiläinen musaohjelma, jolle oon edelleen velkaa sen et tykästyin Bluehun. Muistan edelleen sen yhden liven siinä ohjelmassa... Se biisi on edelleen mun ehdoton lempibiisi Bluelta. Nauhotin sen liven ja katsoin sen päivässä 50 kertaa. Mun teiniajan päiväkirjassa on merkintäki siitä. Mulla on edelleen se nauha ja se on aivan puhkikulunu siitä liven kohtaa. Voi että. :'D <3

Tälleen mä kuuntelen musiikkia. Elämällä sitä. Joko muistojen kautta tai tunteissa joita eri biisit synnyttää. Se on välillä vähän rasittavaa ku en voi vaan laittaa musaa taustalle tai antaa levyjen soida putkeen. Mut on aivan ihanaa luoda oma musiikillinen maailmansa eri biisien ja tunteiden avulla. Mä olen musiikki jota kuuntelen.

Semmosta tänään. Chillaan musan kanssa, koska oon ollu aivan poikki tänään. Söin eilen huonosti ja nukuin viime yön levottomasti, hormonit myrskyää (harkitsen taas vahvasti e-pillereitä) ja oikea olkapää on aivan jumissa.

Sain työt jotenki pöhköiltyä läpi. Huomenna ja torstaina Anttilan lisäks toiset kohteet. Sain siitä huomisesta asuntosiivouksesta vakikohteen itelleni. Aika siistiä. Vakikohteet on mukavia, niihin tulee pian oma rutiini ja tietää varmasti olevansa menossa niihin tiettyyn aikaan tiettyinä päivinä. Ja mä saan uuden avaimen mun kaulanauhaan. :D Elämän pienet ilot. (Joihin lukeutuu myös sunnuntainen uneni joka jaksaa vieläkin hymyilyttää ja lämmittää.)

Satoi lunta. Etelän väki on nyt varmasti tosi kateellinen? Huomenna luvattu lisää ja pikkupakkasta. Postiluukusta tippuu kortteja Espanjasta ja Portugalista. Melkein ku tulis vähän aurinkoa siinä samalla.

Tykkään mun alitajunnasta. Näin aivan ihanan unen viime yönä. <3 Oon leijunu koko päivän sen takia enkä mitenkään oo päästämässä niistä tunteista irti. Mitään niin ihanaa en voi koskaan oikeasti kokea. Itkettää ku kaikki oli vaan niin täydellistä. x') <3 Every day, every night love you forever more.

Luulisin, että toi uni liittyy siihen et oon vapaampi tunteideni suhteen tällä hetkellä. Se oli välillä niin todellisen tuntuinen. Mä myös muistan sen tosi hyvin, paremmin ku mitään unta pitkään aikaan. Oon aivan yliherkällä päällä sen unen takia. Tavallaan oikeen ihanaa.

Samaan asiaan liittyy varmasti myös se, et oon pitkästä aikaa kirjoittanut. Oon saanu aikaan tekstiä ekaa kertaa kolmeen kuukauteen. Ei kummoista tekstiä, mut tekstiä kuitenkin. Kirjoitan hyvin vahvasti vain terapiaksi ja käsittelläkseni tunteina ja siks oon kaivannu kirjoittamista.

Kiltti-Mira on tänään ollut niin ahkera. Töissä autoin meidän uutta työntekijää omien töiden jälkeen. Se oli kyllä lähinnä mukavaa ku se on hirmu kiva tyttö.

Töiden jälkeen siivosin kotona. Siis kuvitelkaa, vein matotki ulos ja luuttusin lattianki! En oo tehny kyseisiä asioita muuttoni jälkeen joten tämä oli oikeasti kunniotettava saavutus. Pyyhin myös pölyjä ja pesin vessan perusteellisesti. Nii ja meen sitä paitsi huomenna vielä töihinki et ei edes alkanu viikonloppu vielä. Kyllä mä sit oon kiltti, ahkera ja tunnollinen.

Eilisillasta asti on ollu outo olo. Siis hyvällä tavalla. Jännä miten pienestä oli kiinni se kuukausia vallinnut outo huono olo. Kiitos Jensku, kyllä ihan oikeasti olit avuksi. :) On jotensaki vapautunu olla. On se kumma juttu, et pitää kaks vuotta olla masentunu ja sit se yhtäkkiä vaan menee pois.

Mutta oon mä tähän tehny töitäki. En mä oo täällä tainnu siitä kirjottaakaan et mulla oli talven ajan tukihenkilö ja helpotti kyllä paljon ku oli joku joka oli olemassa vain sitä varten et mä sain jutella kaikesta tuntematta itseäni typeräks. Joku joka sanoi et sun sietääki olla ylpeä itsestäs oli kyse sit miten pienestä jutusta tahansa tai että kiva että sulla menee nyt paremmin. Myös se tieto et jatkossaki voi jutella sille on kiva.

Tukihenkilölle juttelun lisäks oon työstäny henkisesti paljon asioita niin lyhyessä ajassa sekä tiedostaen että tiedostamatta. Oon ollu suunnatta, luullu tietäväni mihin oon menossa tai mitä haluan mut en olekaan tiennyt, oon ollu niin surullinen että ajattelin etten voi koskaan enää olla iloinen. Voin hetken paremmin mut sit tuli kaikenlaista ja ajattelin etten jaksakaan enää nousta jos aina käy niin.

Ja sit yhtäkkiä jokin vaan loksahti paikalleen. Kai mä vaan tajusin et mulla on oikeus tuntea. Jos mulla on paha olla ni siitä pääsee yli ja kyllä mä saan sen sanoa ääneen. Mä saan hurahdella, ihastua, olla yltiömäisen onnellinen just siks koska siitä tulee mulle hyvä olo. Mä saan olla minä.

Tuntuu niin hyvältä kirjottaa omista tunteista. Mä oon aika tietoinen siitä mitkä asiat on johtanu siihen, et kasasin tunteita sisälleni, mut koska mä haluan pitää merkintäni julkisena enkä aio käyttää päiväkirjaani kenenkään tahattomaan enkä varsinkaan tahalliseen loukkaamiseen, mä en niitä asioita nyt tähän kertaa. Koska ne on vaan semmosia juttuja mitkä on elämää.

Nyt huomaan miten rankkaa on ollut tehdä paljon töitä hyvän olon eteen ja sitte huomata palanneensa siihen mistä lähti. Eri syistä mut kuitenkin. Nyt huomaan kuitenki myös sen miten paljon vahvemmaksi se on tehnyt mut. Ajattelin viikko sitten kirjoittaa tänne että mä en jaksa aina olla vahva. Mut mä kuitenkin olen. Se ei oo mikään rooli tai harjoteltu juttu vaan se on mun perusluonteessa. Oon saanu sen geeneissä ja oon siitä tosi ylpeä ja kiitollinen. Mä olen selviytyjä. Oon mä ollut elämässäni uskomattoman onnekas vaikka oon saanutkin ponnistella henkisen hyvinvointini eteen. Mä haluan edelleen kuitenki uskoa (vaikka se on ehkä naiivia) et elämällä on mulleki jotain hyvää varattuna.

Mä en oo ollut pitkään aikaan näin vahvasti kosketuksessa oman itseni ja aitojen tunteideni kanssa. Ei sitä voi selittääkään miltä se tuntuu. Hyvältä, jotenki uudelta. Herkältä ja samaan aikaan tosi vahvalta. Tää on ihan oikea minä. Tälläisenä mä en kuitenkaan välttämättä uskalla kohdata uusia ihmisiä. Peitän helposti pahaa oloa ja epävarmuutta olemalla sellainen, jollaisena monet tunteet mut. Niin mua ei ainakaan loukata ku en päästä ketään liian lähelle. Vaikka oikeasti mun tutuille olis ihan hyvä nähdä mut ihan heikoimmillani. Mua ymmärtäis sitten niin paljon paremmin. Vaikka on siinä helposti innostuvassa, äänekkäässä, räävittömässä, miehistä vaahtoavassa minässä sitä itseäni. Ehkä mun haasteellisin tehtävä on yhdistää nää kaks puolta. En mä ihan ehjä vielä oo mut nyt tuntuu et lähellä kuitenkin. :)Elämä on kasvamista ja oppimista ja se on lohdullista. Ehkä kamalinta olis se ettei vois enää kehittyä.

Ihanaa olla syvällinen ja kosketuksess itseensä! Omituista etten mä oo tajunnu missä mätti. Mut sitä vartenhan tärkeät ihmiset on, ohjaa sillon ku ei itse osaa. Kyllä, mua on näin helppo auttaa. :)

Sitte vähän loppukevennystä. En oo tainnu kirjottaakaan et Bellalla on eka kiima-aika. On näköjään kauheen monta asiaa mistä en oo kirjottanu... Mut siis Bella on rakkaudenkipeä, mouruaa ja kiehnää. Öisin on ihan hirveä levoton. Kivointa on et kiima voi toistua kissoilla parin viikon välein. Tää on nyt toinen jakso meillä. Näyttää olevan pahempi ku edellinen. Viime yön heräilin koko ajan ku Bella hyppäs levottomana ties missä. Ei mua silleen se mouruaminen ja kiehnääminen haittaa, onpahan jotain elämää. Ei öisinkään koska oon tottunu siihen et heräilen ja nukun tosi usein levottomasti muutenki. Mut se häiritsee et Bella keksii pudottaa vaikka mitä saadakseen huomiota. Tänään kiinnitin tavarat hyllyyn sinitarralla. Bella on rikkonu tarpeeksi tavaraa jo. Siitä mä eniten stressaan. Toivottavasti tämä keksintö auttaa.

Ja kannattais ehkä joskus kuunnella musatiedostojaan. On yks levy, mikä mulla on ollu ehkä puol vuotta ja nyt vasta tajusin et siinä on aivan ihana biisi. <3

En oo koskaan ollu mitenkään tosi läheinen äitini kanssa. Tai näin oon ainaki ajatellu. Yhtenä tärkeimmistä asioista, joita oon oivaltanu Oulussa, pidän sitä, että oon ymmärtänyt äitini sanoja ja tekoja. Oon huomannut miten paljon muistutan äitiä ja että hän huomaa sen myös, on huomannut jo kauan sitten. Oon myös ymmärtänyt sen, että koska äiti näkee mussa paljon itseään, hän haluaa mulle parempaa kuin mitä hänellä itsellään oli. Äiti on ainoa, joka on kerran todistanut mun todella heikkoa hetkeä. Se varmasti auttoi häntä ymmärtämään taustoja esimerkiksi mun muutolle tänne.

Täällä asuessani oon huomannu että kyllä mä oon äidin kanssa läheinen. En sillä tavalla ku monet muut, että me juteltais ihan kaikesta. Mutta silleen, että meillä on ihan tosi vahva tunneside, minkä tunnen välillä tosi vahvasti. Kun mulla on ikävä kotiin, mulla on eniten ikävä äitiä. Äidin neuvoista on tullut mulle tosi tärkeitä. Tänäänkin äidin kanssa juttelu selkiinnytti mua mietityttäneen kouluasian.

Mä oon ollu tosi ilkeä äidille joskus. Se on saanu mut itkemään niin monesti ja me ollaan otettu yhteen lukemattomia kertoja. Mut äiti on tehnyt ihan älyttömän hienoa työtä kasvattaessaan mut ja mun sisarukset. Mä oon ollut äidille monesti pettymys ja se tuntuu musta pahemmalta ku mikään muu. Mä haluan vain tehdä äidin ylpeäksi.

Silloin ku mulla alko olla paha olla ja äiti näki sen, hän sanoi että jos elämässä on jotain omasta mielestä vialla, sen eteen pitää tehdä töitä että se muuttuu paremmaksi. Mä mietin tota useasti. Parhaat elämänohjeet oon saanu äidiltä ja isiltä. Äidiltä toi ja isiltä, se että asioilla on tapana järjestyä. Aina.

Mun piti tulla Ouluun ymmärtääkseni miten upeat vanhemmat mulla on. Toivottavasti mä osaan joskus sanoa sen niillekin. Tämän oivalluksen takia mulla on joskus kamala ikävä kotiin, mut ne on silti aina mun vanhemmat. Täällä ne on aina vaikkei fyysisesti.

Mulla on kaks haavetta. Että äiti näkee mun valmistuvan yliopistosta ja että isi sais jonain päivänä taluttaa mut mun häissä alttarille.

Mä koen monesti et mulla ei oikeen oo perhettä. On väärin sanoa niin, koska perhe on sellainen mikä pysyy aina. Musta vaan tuntuu tosi irralliselta just nyt. Niinku mä sanoin Hannalle vähän aika sitten, mä en luota itseeni enkä muihin ni siinä leijuu aika tyhjän päällä välillä. Maailman parhaat vanhemmat mulla on silti. <3

En tiedä miksi tämä epämääräinen vuodatus. Huomasin Jenskun avustuksella et mä tosiaan kirjotan tänne vähän pinnallisesti nykyään. Tiedän kyllä miksikin. Ketä kiinnostaa lukea mun alati vaihtuvista tunnetiloista, angsteista, iloista, suruista, itkuista, huonoista ja hyvistä päivistä? Mut kuitenki, itselleni mä tätä pääasiassa kirjoitan. Tai niin se oli ennen. Sillon ku mulla oli kaikista hankalinta, mä kirjotin käsin yhden päiväkirjan täyteen lyhyessä ajassa. Se auttoi kyllä paljon. Joten, ehkä mä voisin täällä ajatella omia tunteitani. Ouluunki mä oon tajunnu muuttaneeni just siks et saisin ekaa kertaa elämässäni elää itselleni. Tunteiden analysointi on mulle tarpeellista. Varsinkin tässä elämänvaiheessa. Oon tukahduttanu niitä pitkään.

Päästään taas tähän pitäisi-vaiheeseen. Pitäis oikeasti nyt lukea koska materiaali on julkaistu ja aikaa ei ole paljon. Mut oli jotain mitä halusin kirjoittaa tänne.

Eilen elin taas niin vahvasti sen miten tärkeää musiikki ja sitä esittävät ihmiset on mulle. Katsoin yhden bändin jäähyväiskonserttia. Ne on ollu kymmenen vuotta yhdessä (tehny sillä Koreassa jo historiaa) ja niillä on armeijan takia edessä 3-5 vuoden tauko. Ne lupaa palata sen jälkeen, mut sitä ei voi tietää...

Bändin kundit itki lavalla ja tuki toisiaan, fanit itki yleisössä. Mira itki tietokoneruudun edessä. Tilanteen haikeus oli jotenki niin vahvasti läsnä. Mä en oo ollu bändin fani kovin kauaa, en tiedä voiko mua ees sanoa faniksi, mut tärkeä bändi se on mulle kuitenki. Se on jotenki niin aito, helppo tykästyä. Jäsenten saavutukset yksin ja bändinä on kunnioitettavia ja yks bändin biisi pelasti mut viime keväänä. Sellasta mä en voi koskaan unohtaa. Mun mielestä on kans tosi upeaa et bändin jäsenet on edelleen yhdessä ja niin hyviä ystäviä vaikka on kulunut niin paljon aikaa, kaikilla on ollut sooloprojekteja ja varmasti kymmeneen vuoteen mahtuu paljon muutakin. Mua itkettää edelleen jos vähänkään mietin asiaa. x') Syy, miksi kirjoitan tämän tänne, on se et mä haluan muistaa sen miten vahvasti tää kosketti mua kun joskus tuntuu et mikään ei tunnu miltään. Ilman musiikkia ei oo mitään.

No niin. Tää kannatti. Varmaan tulee taas jotain lukemisesta ku sain itteni taas pillittämään. Mut ajattelin jo eilen et ehkä mä sain tosta vaan kanavan aukaista joitain solmuja kyynelien kautta. Ehkä se on parempikin näin vaivihkaa.

No, ei se mun elämä niin kauhean tylsää oo. Ilma lähinnä näyttää otsikon mukaiselta ja samaa lupaa koko viikoksi. Pääasia että on plussan puolella ja kevät saa jatkaa tuloaan.

Nii, eilen näin taas Hannaa ku kävivät Oulussa. Lyhyesti mut oli kivaa. :) Tänään mulla oli Anttilalla opastettava tyttö. Hirmu mukava on hän ja just sellanen ku toivoo opetettavan olevan, kyselee heti jos on epäselvää ja on oma-aloitteinen. Ja on se niin kivaa ku pääsee pätemään, mä kun olen niin kauhean hyvä ja kokenut siivooja.

Siinä ne parin päivän tavallisesta arjesta poikkeavat tapahtumat. Huomenna julkaistaan eräs pääsykoemateriaali, joten sitä odotellessa olen pitänyt taukoa lukemisesta. Odotan kyllä jo kyseistä materiaalia, koska se ratkaisee erään hakuasian ja seuraavien viikkojen aikataulun. Kaipaisin myös jo jotain tekemistä ku tänään en oo tehny yhtään mitään ku on niin helppo vaan olla aloittamatta/tekemättä/yrittämättä yhtään mitään ku aikaa on liikaa.

Koneella ei kyllä kannattais enää olla ku vasen silmä suorittaa sokeutumista tällä hetkellä. Muutenki vähän kroppa vissiin heräilee talviunesta ku kaipais liikkumista ja virikkeitä. Valoisat illat häiritsee isosti mun nukkumista eikä illalla muka väsytä yhtään. Aamulla oon edelleen täysin seis ja päivälläki saattaa nukuttaa mut illalla on sit ärsyttävän pirteä. Tämän takia kolusin eilen netin läpi ja yritin löytää unimaskia. Kyllä, juuri sellaista ku leffoissa käytetään silmillä ku nukutaan. Löysinki kyllä ja nyt vaan toivon et se tulis postissa äkkiä.

Höö. Ei oo pitkään aikaan ollu näin monta vapaapäivää näin lyhyen ajan sisällä. Kaks viikonloppua vapaata peräkkäin viimeks lokakuussa. No, ens viikolla onkin sitten kuus aamua töitä. Suhtaudun siihen ihan ok mielin koska töitä on kuitenkin vähemmän ku pariin viikkoon muuten. Ja mulla on rytmi niin sekasin. -.- Vaikka tällä viikolla oli vaan neljä työpäivää ni olin joka aamu niin seis. On tosi rasittavaa jos ei nukahda heti mut vielä typerämpi olo oli ku ei meinannu aamusin saada millään itseään toimimaan. Nyt saa sit jonkinlaista säännöllisyyttä päiviin taas.

On kyllä ollu hirveen kiva tietysti et on ollu vapaata. Eniten siksi et oon pystyny näkemään Hannaa paljon. Eilen oltiin leffassa, katsottiin 27 dresses. Tuli todistettua miten iso vaikutus leffan mielekkyyteen on kivalla miespääosan esittäjällä. Ei se muuten ollu kummoinenkaan leffa. Tuli myös testattua ekan kerran Subwayn ruokatarjonta. Eipä sekään kummoinen. Luonnollisesti kaikki tää oli kivaa hyvän seuran takia. :) On ollu tosi mukavia päiviä Hannan kans.

Ostin eilen kirjan "Eniten vituttaa kaikki". Hauskin kirja mitä oon ikinä lukenut. On totta, että positiivisten asioiden listaaminen on hyödyllistä mut on ollu ihan tosi tervettä lukea asioista jotka ottaa päähän. Vitutuksen toteaminen ääneen vähentää vitutusta. Ihan oikeasti. Suosittelen kyseistä kirjaa. Mut vain jos kestää hyvin satiirisesti, ironisesti, rumalla kielellä, piikittelevästi ja välillä loukkaavasti kirjoitettua tekstiä. Noin loistavasti kirjoitettua kirjaa en oo kyllä aikoihin lukenut. Hetkeen ei taas muuta voikaan lukea koska ens viikolla jatkuu armoton pääsykoepänttääminen.

Kevät tulee! Lunta satoi torstaina 10 senttiä, mut nyt se on jo sulanut. Tiet on sulat ja pyörää on 60% helpompi ajaa. Odotan vielä, että lämpötila nousis vähän, jotta saisin laittaa kevättakin ja tennarit.